Aldert näkee Suomen tarkemmin kuin suomalaiset itse

Hollantilainen Aldert van der Burg tuli Suomeen ensimmäistä kertaa vuonna 1989. Hänen ensikosketuksensa suomalaiseen sielunmaisemaan tapahtui Forssan seudulla, jonne hän saapui vaihto-oppilaaksi. Tuolloin hänellä ei ollut aavistustakaan, että Suomesta tulisi pysyvä osa hänen elämäänsä.

Kaikki oli saanut alkunsa jo muutamaa vuotta aiemmin, hieman yllättävässä paikassa.

”Olin lomalla Kreikassa vuonna 1985. Hotellilla oli suomenkielinen kirja. Selailin sitä ja ajattelin: mitä kieltä tämä oikein on? Minua kiehtoi myös se, että Suomi on niin lähellä, mutta emme silti kuulleet siitä juuri mitään. Paitsi silloin, kun Kekkonen oli taas valittu uudelleen presidentiksi. Juuri siksi päätin lähteä vaihto-oppilaaksi Suomeen”, Aldert kertoo.

Suomessa häntä odotti maa, jossa ihmiset eivät välttämättä puhu kovin paljon, mutta yleensä todella tarkoittavat sitä, mitä sanovat avatessaan suunsa. Nuorelle hollantilaiselle se oli sekä hämmentävää että virkistävää.

Aldert on sittemmin palannut Suomeen kymmeniä kertoja. Hänen pisin oleskelunsa vuoden 1990 jälkeen kesti kolme kuukautta, ja tuona aikana hän myös työskenteli täällä. Vuosien varrella hän on oppinut suomea niin hyvin, että tulee sillä arjessa kohtuullisesti toimeen.

Hiljaisuus ei ole kylmyyttä

Vuosien mittaan hänelle on muodostunut kuva maasta, joka eroaa kiinnostavalla tavalla siitä, miten suomalaiset usein itseään kuvailevat. Suomalaiset sanovat mielellään olevansa jähmeitä, ujoja ja ehkä hieman vaatimattomiakin. Aldertin silmissä suomalaiset eivät ole niinkään kylmiä kuin harkitsevia.

”Täällä ihmiset eivät puhu toisilleen vain siksi, että hiljaisuus tuntuisi kiusalliselta. Hollannissa keskustelu voi alkaa nopeasti ja edetä vielä nopeammin. Suomessa ihminen saattaa ensin katsoa, miettiä hetken ja sanoa vasta sitten jotakin olennaista. Siihen tottuminen voi viedä aikaa, mutta sen jälkeen siinä on oma viehätyksensä”, hän sanoo.

Aldertin mukaan suomalaisilla on myös taipumus aliarvioida itseään. Kun Suomessa jokin toimii hyvin, ihmiset eivät taputa itseään selkään. Juna kulkee, koulu toimii, luonto on lähellä, ja luottamus yhteiskuntaan näkyy arjessa. Suomalainen kohauttaa olkapäitään: näinhän asioiden kuuluu olla. Hollantilainen saattaisi katsoa samaa maisemaa ja ajatella, että tässä on meneillään jotakin varsin poikkeuksellista.

Aldertia huvittaa myös suomalainen tapa puhua säästä.

”Siinä missä monet kansat käyttävät säätä small talkina, suomalaiset käyttävät sitä yhteisen kohtalon mittarina. Jos marraskuu on pimeä, se todetaan yhdessä. Ei valiteta liikaa eikä teeskennellä iloa, vaan tosiasiat hyväksytään. Ehkä juuri siinä on jotakin hyvin suomalaista: elämä ei ole aina juhlaa, mutta kahvi on kuumaa ja sauna lämpenee.”

Kieli voi olla silta, ei lukittu portti

Kaiken myönteisen rinnalla Aldert näkee myös haasteen. Suomi voi olla vaikea maa päästä sisään, erityisesti työmarkkinoilla. Kielitaitoa vaaditaan usein silloinkin, kun itse työ onnistuisi englanniksi tai käytännön tekemisen kautta. Suomen kielen oppiminen on tärkeää, mutta kielen pitäisi olla silta, ei lukossa pidetty portti.

”Jos Suomi haluaa houkutella osaavia ihmisiä, työpaikoilla tarvitaan rohkeutta palkata myös niitä, jotka eivät vielä puhu täydellistä suomea. Tarvitaan englanninkielistä perehdytystä, selkeää kielitukea työn ohessa ja ennen kaikkea asennetta, jossa ulkomaalainen nähdään mahdollisuutena eikä ylimääräisenä taakkana. Kaikkea ei tarvitse osata ensimmäisenä päivänä. Eiväthän suomalaisetkaan opi small talkia hetkessä”, Aldert sanoo hymyillen.

Lopulta Aldertin tarina kertoo myös suomalaisista itsestään. Me näemme helposti omat puutteemme: hiljaisuuden, varovaisuuden ja vaatimattomuuden. Ulkopuolinen näkee samaan aikaan usein luotettavuuden, rehellisyyden ja harvinaisen hyvin toimivan arjen. Ehkä meidän kannattaisi joskus katsoa Suomea hollantilaisin silmin. Silloin voisimme huomata, että täällä on paljon sellaista, mistä saa olla ylpeä — vaikka sitä ei tarvitsekaan sanoa liian kovalla äänellä.