KUTOJIEN KERTOMAA

Kutojia on moneksi. Alla kutojien kertomana mitä kutominen heille merkitsee, mistä into on peräisin ja kuinka he ovat löytäneet tiensä Riihimäen kaupungin kutomolle.

 

Mattojen kutominen tuo minulle ihanan muiston lapsuudesta. Kevättalvi, aurinko paistaa tuvan lattialle ja äiti helskyttää kangaspuita ja taitaapa vielä samalla hyräillä jotain laulua. Tunnelma tuvassa on lämmin ja onnellinen.

Ehkäpä tämä mieleen jäänyt kaunis muisto toi minut kutomolle. Sanoin vielä työelämässä ollessani että sitten kun jään eläkkeelle,  haluan kutoa räsymaton. Se oli minun unelmani, omin käsin kudottu räsymatto. Se tuntui niin hienolta ja upealta jo ajatuksena etenkin minulle, joka en ollut koskaan kutonut enkä tehnyt muutenkaan  käsitöitä sitten koulun käsityötuntien.

Kun sitten eläkepäivät koittivat ja olin saanut levättyä pois väsymykseni, muistin tämän räsymattohaaveeni. En kuitenkaan tiennyt miten sen toteuttaisin.  Jostakin sain tietooni että kaunis rakennus entisen linja-autoaseman vieressä on kutomo.  Sitten vain netistä etsimään kutomon tietoja ja kansalaisopiston sivuiltahan ne löytyivät.  Mietin pitkään kuinka uskallan soittaa kutomolle ja mitähän siellä sanotaan kun minulla ei ole mitään kokemusta kutomisesta. Kuitenkin  rohkaisin mieleni  ja  soitin. Yllätys, yllätys siellä vastasi ystävällinen ohjaaja ja pyysi käymään kutomolla.  Minut otettiin ystävällisesti vastaan,  esiteltiin paikat ja näin kuinka paikalla olevat kutojat tekivät työtään. Ilmapiiri oli lämmin. Samalla kertaa sain sovittua ajan oman mattoni kutomiseen.

Oli se kyllä jännittävää aloittaa  maton kutominen. Kaikki oli uutta.  En tiennyt yhtään mitään koko hommasta. Kangaspuiden rakenne  ja kaikki  kudontatermit olivat outoja. Ohjaaja neuvoi kädestä pitäen miten toimitaan ja siitä sitä sitten päästiin alkuun.  Kuteita ensin sukkuloille ja sitten tosi toimeen.  Sanoin että tuleeko tästä mitään kun niin jännitti.  Siihen ohjaaja vastasi rohkaisevasti  että ”kyllähän me matto saadaan aikaiseksi”  ja niin jatkettiin luottaen ohjaajan sanaan.  Matto siitä syntyi vaikken tiennytkään  yhtään mitään viriöstä  enkä muistakaan kudontatermeistä,  joita ohjaaja käytti.  Kun matto oli valmis ja otettu pois tukilta kaikkien nähtäväksi, todettiin vaatimattomasti ”mitä kaikkea ihmiskäsi saakaan aikaan”. Tämä  ihmiskäden aikaansaannos kaunistaa nyt keittiöni lattiaa.

Tuo matto ei jäänyt viimeiseksi.  Jäin kudontakoukkuun.  Mattoja, pyyheliinoja, poppanoita  on tullut tehtyä  useampia ja olen osallistunut myös parille kutomon kurssille.  Se että voi saada käsillään jotain aikaan, yhdistellä kauniita värejä ja nauttia mukavasta ilmapiiristä on hoitavaa ja palkitsevaa. Iloitsen siitä että  tuo puhelinsoitto tuli  tehtyä ja tie kutomolle näin avattua.

ANITA M.

Sit kun, sitten kun, sitkun jne. Niin minullekin kävi. Sitten kun eläkepäivät koittaa ja aikaa on kaikkeen siihen mihin ei ole kerinnyt tarttua. Inhosin tuota sitkun-ajatusta ikään kuin nauttisin elämästäni vasta sit kun. Mutta kun aikaa ei ole, sitä ei ole.

Jo 60-luvulla kutominen oli mielessäni ja siitä suunnittelin jopa elämänuraani, mutta sanotaan, että kohtalo päätti toisin. Ehdin kuitenkin käydä Kansalaisopiston silloisessa kutomossa Puistikossa, opiston vieressä kutomassa pienen punaisen villanukkamaton. Sain ikivanhat kangaspuutkin. Yritin opetella niillä opitun mukaan tekemistä ja tehtiinhän me äidin kanssa mattoja. Mm. maitopussit olivat kuivumassa jatkuvasti, kun niistä kudottiin ”muovimattoja”.

Puut tulivat opiskelijan rahapulassa myydyiksi ja maailma kutsui. Kiinnostus vanhoihin kädentaitoihin säilyi aina ja käsitöiden harrastus samoin. Kunpa joskus osaisi…

Jäätyäni osa-aikaeläkkeelle toteutin vähitellen tätä käsityötarvettani. Ostin ompelukoneita kaksin kappalein, kävin kursseilla, maalasin posliinia, tein tilkkumaalauksia, liittyin käsityöyhdistykseen ja sen ylläpitämän puodin yhdeksi aktiivijäseneksi. Puodissa myymme käsitöitämme talkoovoimin.

Olen kerännyt upeita vanhoja käsitöitä, ihaillut osaamista. Haaveillut, että jos minäkin joskus oppisin kangaspuilla kutomisen. Kunnes eteeni tuli jälleen mahdollisuus saada ikiomat kangaspuut. Nyt en epäillyt hetkeäkään, vaan käytin mahdollisuuden, sain puut ja valtavan kasan kuteita. Mutta mutta. Olisi tarpeen myös oppia käyttämään puita. Onnekseni ajankohta oli lähellä syksyä.

Ilmottauduin heti Kansalaisopiston kudonnan alkeiskurssille. Toivoin oppivani sellaiset alkeet, että osaisin kotona tehdä puillani yksinkertaisia töitä. Ja ymmärtäisin mitä ne kymmenet solmut polkusissa on!  Kurssilla käytiin läpi tekniikkaa ja kokeiltiin käytännössä kutoa neljää erilaista työtä. Kutominen vaati paljon myös kutomista kurssituntien ulkopuolella, joten kutomossa tuli vietettyä melkoisesti aikaa.  Mieluista aikaa, sillä kutomon konkaritkin ottivat meidät alkajat avosylin vastaan ja neuvoivat heti jos ongelmia tuli. Meillä oli mukavaa yhdessä ja kutomaan opimme.  Niin mukavaa, että tuli myös jatkokurssi. Ja tätä kirjoittaessani toivon, että pääsen mukaan pellavakurssille ja myös poimintakurssille. Mahtavaa oppia lisää ja nähdä omat kädentaidot valmiina töinä. Osaamisen. Joka aamu kun astun itsekutomalle matolle, olen iloinen, että lähdin kutomolle opettelemaan sitä mistä pidän tosi paljon. 

Ystäväni sanoin: Asutko siellä kutomossa? 

Ainakin vähän...

MIRJA H

 


OLIKO SISÄLLÖSTÄ APUA?

Kyllä 0 Ei 0 Kyllä 0 Ei 0