Aaro Vakkuri

Poika lasitehtaan kulmilta

Aaro Vakkuri / Kuva: Tammi

Aaro Vakkuri (1943 – 2002) vietti lapsuutensa Riihimäellä lasitehtaan ympäristössä. Vakkurin perhe muutti vuonna 1955 Hyvinkäälle, mutta Aaro Vakkuri jatkoi koulunkäyntiään Riihimäen lyseossa kirjoittaen ylioppilaaksi vuonna 1962.

Aaro Vakkuri oli koulutukseltaan rakennusalan diplomi-insinööri ja toimi mm. toimitusjohtajana suurissa rakennusprojekteissa Iranissa ja Egyptissä. Myöhempinä vuosinaan hän työskenteli vientikonsulttina. Kirjailijan työ alkoi vuonna 1973, jolloin hän saavutti suuren myyntimenestyksen kirjallaan 12 tunnissa meneväksi mieheksi. Seuraavat romaanit sijoittuvat Lähi-idän ja Välimeren ympäristöön kuten esim. Kreikkalainen lahja (1975), Sirocco (1975) sekä Pelilauta (1980). Lisäksi hän kirjoitti työyhteisöjen johtamiseen liittyvää tietokirjallisuutta. Viimeisinä vuosinaan hän asui Ranskan Provencessa ja kirjoitti siellä oleskelustaan teoksen Kylä Provencen taivaalla (1997).

Pätkätalo / Kuva: Erkki Vaalle, om. Anita Elomaa

”Akka tuli ulos ja alkoi kiljua koko tienoolle, että kuka sen ikkunan rikkoi. Se huusi niin kovaa, että se kuului varmaan Lasitehtaan pellon yli Pätkätaloon asti. Pätkätalo oli Lasitehtaan isoin talo, vaikka sillä oli niin kumma nimi. Se oli tullut siitä kun talo oli rakennettu tehtaalta jääneistä laudan pätkistä työläisten asunnoiksi. Pätkätalossa oli kolme kerrosta, ja kaikilla perheille oli huone ja keittiö ja monta lasta, ja kaikkien isät joivat viinaa. Me emme saaneet leikkiä Pätkätalon lasten kanssa, kun ne aina tappelivat ja hakkasivat pienempiään. Meidän isät ja äidit eivät huomanneet, että mekin aina tapeltiin kenen kanssa sattui.

Pätkätalo näytti komealta, kun sitä katsoi Lasitehtaan pellon takaa. Tehdas maalasi sen aina uudestaan keltaiseksi sitten, kun seinät olivat tulleet harmaiksi. Emme silti leikkineet Pätkätalon lasten kanssa, kun sinne oli pitkä matka ja peltokin välissä.”

(Elämäni Fredan kanssa, 1990, s. 11)

Pätkätalon ja Lyseon pihamailla

”Lasitehtaasta oli se ilo, että se paloi ainakin kaksi kertaa vuodessa. Jos tulipalo oli tarpeeksi iso, niin kaikkien tehtaiden pillit alkoivat ulvoa hälytystä. Siitä tiesi, että kannatti mennä katsomaan, kun komeat liekit löivät tehtaan katosta läpi ja palomiehet taistelivat tulta vastaan. Huomenna sai sitten lukea lehdestä, että tehdas paloi, kun joku oli pudottanut sulaa lasia johonkin rasvaan, ja siitä se oli saanut alkunsa. Muulla tavalla Lasitehdas ei päässyt lehteen, vaikka ne tekivät maailman eniten olutpulloja.”

(Elämäni Fredan kanssa, 1990, s. 12)

”Opettajan yllätykseksi pääsin lyseoon, ja siitä alkoi toisenlainen elämä. Kansakoulua käytiin reppu selässä, mutta oppikoulua varten piti ostaa salkku. Se oli nahkaa ja tuoksui hyvältä. Lyseossa oli pelkkiä poikia, ja ekaluokkalaisia kiusattiin syksyllä ja talvella pestiin naamaa lumella, niin kuin koulun tapoihin kuului. Tunneilla jokainen opettaja käytti meistä sukunimiä, ja jotkut opettajat jopa teitittelivät. Kadulla piti muistaa kumartaa ja nostaa lippalakkia kaikille eri aineiden opettajille, kun ne tulivat vastaan. Myös tyttölyseon opettajat pysäyttivät heti kadulla, ellei niitäkin tervehtinyt, vaikka ne eivät edes opettaneet meitä. Suurin vaikeus oli kuitenkin se, että olin vasta kymmenen ja minusta tuntui koko ajan, että olin liian nuori vähän kaikkeen.”

(Elämäni Fredan kanssa, 1990, s. 35)

”Tyttölyseota pidettiin samassa rakennuksessa, mutta eri luokissa. Välitunneilla olimme yhtä aikaa ja samalla pihalla, ja jokaisen pojan oli pakko alkaa etsiä tyttöä, josta alkaisi tykätä. Se oli hankalaa, koska tytöt seisoskelivat aina pihan toisella puolella. Ne nojailivat koulun aurinkoseinään, ja me pojat kuljeskelimme pitkin pihaa ja katselimme tyttöjä syrjäsilmin sillä tavalla, etteivät ne huomanneet ketä me katsoimme. Sitten puhuttiin parhaan kaverin kanssa, kenestä aikoi ruveta tykkäämään.”

(Elämäni Fredan kanssa, 1990, s. 35 – 36)

”Auli asui melkein koulun vieressä, ison mäen päällä. Heille piti kiivetä pitkät kiviportaat mäkeä ylös. Keskellä portaita Auli sanoi, että istutaan vähän lepäämään. Istuimme kylmille portaille kyljet toisissa kiinni ja katselimme kauppalan keskustan valoja. Äkkiä Auli kääntyi minuun päin ja katsoi silmiin. Jotenkin tiesin, että tässä on nyt pussaamisen paikka. En olut koskaan pussannut ketään tyttöä, enkä tiennyt tarkasti, miten se tehdään.”

(Elämäni Fredan kanssa, 1990, s. 47)

Elämäni Fredan kanssa (1990) teoksen tapahtumat sijoittuvat 1940-luvun lopun ja 1950-luvun alun Riihimäkeen. Kirjassa lasitehtaan pojat ampuvat ritsalla, leikkivät talvisotaa ja perspalloa, jossa voi onnistua näkemään likkojen housut. Freda on lasitehtaan päällikön tyttö – kulmakunnan nätein ja samalla tavoittamattomin tyttö, jota poika rakastaa alakoulusta lukioon. Varhaislapsuus päättyy kun pitää mennä Lasitehtaan koulusta oppikouluun – yleensä Lasitehtaan kansakoulusta oppikouluun siirtyi vain yksi – tietenkin tyttö. Tunneilla opettajat käyttivät oppilaista sukunimiä ja jopa teitittelivät. 1950-luvun koulumaailmassa opettajia tervehdittiin kunnioittavasti kumartamalla ja lippalakkia nostamalla.

Kirja on pojan kasvukertomus ja samalla nostalginen kuvaus ajasta, jolloin pojat panivat tukkaansa Suavea ja tytöillä oli vannealushameet. Kirjasta välittyy myös Riihimäen kauppalan teollista historiaa lasi- ja tiilitehtaineen. Elämä lasitehtaan työväen asuttamissa taloissa oli värikästä ja lauantaisin saattoi pihapelien ohella seurata kun akat kiljuivat kapakasta palaaville miehilleen.

Riihimäen kuusitoista vuosikymmentä: 1950


OLIKO SISÄLLÖSTÄ APUA?

Kyllä 1 Ei 0 Kyllä 1 Ei 0