Samuli Paronen

Riihimäen työläiskirjailija

Samuli Paronen / Kuva: Otava

Samuli Paronen syntyi 23.5.1917 Virolahden pitäjässä suutari Väinö Parosen ja Ida o.s. Tasan ainoana lapsena. Väinö Paronen, aktiivinen työväenliikkeen kannattaja, menehtyi Tammisaaren vankileirillä Samulin ollessa vain yksivuotias. Myös Ida-äiti kuoli pojan ollessa 14-vuotias. Kansakoulun jälkeen nuori Samuli kierteli eri puolella Etelä-Suomea maatalous- ja metsätöissä sekä rakennustöissä. Myöhemmin hän pestautui merille mm. Jäämeren nuottakalastukseen. Vuonna 1937 Paronen oleskeli Helsingissä ja avioitui itseään 21 vuotta vanhemman vuokraemäntänsä, Aino Meurosen kanssa.

Kirjoittamiseen Samuli Paronen oli saanut kipinän luettuaan Samuel Beckettin teoksen Millaista on. Paronen vaihtoi niin asuinpaikkaa kuin ammattiakin tiheästi 1940-luvulla. 1950-luvulla Paroset hankkivat pienen tilan Janakkalan Saloisten kylästä, jossa syntyi esikoisromaani Kesä Aataminkylässä. Teos julkaistiin kuitenkin vasta vuonna 1964 kirjailija ollessa jo 47-vuotias. WSOY:n hylättyä seuraavat käsikirjoitukset Paronen kääntyi Otavan puoleen, jossa nuori kustannusvirkailija Hannu Mäkelä otti hänet hoiviinsa. Hannu Mäkelästä tulikin Parosen elinikäinen ystävä ja tuki.

Paroset muuttivat 1960-luvun alussa Riihimäelle, jossa kirjailijan pitkä, tumma hahmo oli tuttu näky mm. asemalla ja Riihimäen kirjastossa. Asumisvaikeudet sävyttivät Parosen Riihimäen vuosia ja vaikeuttivat kirjoitustyötä. Asunnot olivat puutaloissa, joissa usein oli niin kylmää, että vesikin jäätyi ämpäreissä. Kirjoitustyönsä ohessa Paronen kävi silti töissä mm. Lahden sähkölaitoksella. Parosen viimeisin työpaikka oli Riihimäen Lasilla ikkunalasin nostajana. Viimeiseksi jääneessä romaanissa Kortteeri (1974) on kuvattu työskentelyä niin Riihimäen kuin Lahdenkin lasitehtailla.

Huone puutalossa

Samuli Parosen menestyksekkäin teos on Huone puutalossa (1971). Presidentti Urho Kekkonen nosti teoksen myös esille käsitellessään asuntovaikeuksia Uudenvuoden puheessaan. Kirjailijan asunto- ja raha-asiat paranivat 1960-luvun lopulla, jolloin hän sai kirjastokorvauksia ja apurahojakin. Pieni kerrostaloasuntokin järjestyi Riihimäen Lopentie 10:ssä. Elämänlaadun muuten parannuttua Parosta alkoivat vaivata monet raskaiden ruumiillisten töiden aiheuttamat sairaudet. Vakavimmaksi muodostui vuoden 1974 keväällä todettu keuhkosyöpä. Samuli Paronen menehtyi Ahveniston sairaalassa Hämeenlinnassa 26.8.1974.

Samuli Paroselta on julkaistu yksitoista teosta, joista Hannu Mäkelän kokoama mietekokoelma Testamentti ilmestyi vuonna 1999. Kuolinvuonna 1974 ilmestyneestä mietekokoelmasta Maailma on sana on otettu useita painoksia. Paronen sai Valtion kirjallisuuspalkinnot vuosina 1969 ja 1972.

Puutaloja / Kuva: Odert Lackschéwitz

”Ikkunasta näkyvät vanhat talot nojailevat eri suuntiin, kuin ilman vatupassia ja luotilankaa tehdyt. Katu talojen väliin on kait myöhempien aikojen keksintö, menee milloin talon takaa milloin edestä eikä ota sopiakseen suoraksi. Tämä talo on kuin vanha puulinna, uloketta ja sisäänvetoa, kulmaa ja kaarta enemmän kuin kunnolla sopii. Oli kai aikoinaan varakkuuden merkki, mietin. Taloa asutaan kellarista vinttiin neljänä kerroksena. Sitä mukaa kun paikat ovat rapistuneet ja asukkaat sisällä köyhtyneet ovat alkujaan suuret huoneistot pienentyneet väliovien kiinninaulaamisella ja uusien väliseinien tekemisellä. Kun huoneiden korkeus on pysynyt samana, ne näyttävät suurilta komeroilta. Varakkaat eivät olisi ilenneet tulla näihin huoneistoihin ilmaiseksikaan.”

(Huone puutalossa, 1971, s. 32)

Samuli Parosen asunnot vaihtuivat tiuhaan koko 1960-luvun ajan Riihimäellä. Idyllisten puutalojen asuinolosuhteet olivat usein puutteellisia. Yksi monista Parosen asunnoista sijaitsi Valtakadulla, jonka varrella sijainneen puutalon ikkunasta avautuva näkymä oli tyypillinen vielä 1960-luvun Riihimäellä. Talojen välissä kiemurtelevaa katua kansan suussa kutsuttiin ”Rommikujaksi” alueella harjoitetun viinanmyynnin takia.

Asemalta Lapsenlikka-patsaalle

”Ihmisiä tuli ja meni loputtoman näköisesti aseman ovista ulos ja sisään, istumaan, syömän, kävelemään, seisomaan, lukemaan lehtiä ja aikatauluja, katselemaan toisiaan; kuluttamaan aikaa. Niitä näytti olevan tänään hiukan enemmän kuin viimeksi. Katselin, yritin nähdä niiden kasvoista hieman siitä millaista niiden elämä on, mutta ne ottivat tällaisiin yleisiin paikkoihin päälleen mitäänsanomattoman yleisnaaman, jotain kuitenkin saattoi vilahtaa, kuin verhon takaa akkunasta. Kaikki ne olivat tulleet jostain muualta, tämähän oli tilapäinen paikka, täällä valmistuttiin matkaan tai sen jatkamiseen, ellei lopettamiseen, aikaa syvempään tutustumiseen, sukuloitumiseen, kauppakirjojen tekemisiin tai sääntöjen laatimisiin ei jäänyt, kaikki jäivät vieraiksi toisilleen. Koppakuoriainen ehti puoleen väliin lattiaa, kun joku tallasi sen littaan ja siivooja lykkäsi sen leveällä harjalla pois. Mikään ei jäänyt jähmettymään. Tässä niitä liikkui vain pieni osa, muut jossain muualla, muilla asemilla tai asemien välillä, tai leikkimässä kotia, sukuloitumista, lakientekemistä, tapojen täyttämistä, ja sitten tulee niidenkin vuoro matkustaa, muutenhan tämä ei jatkuisi pitkään. Sataa taas lunta, mietin, tulee taas kevätkin, sulaa muurahaispesien kupeeseen musta kohta, siinä ne käyvät jäykin koivin kurkistelemassa tilanteen kehittymistä. Näytti olevan muitakin turhanistujia. Ne katsoivat nuorta naista joka istui matkatavaran matalalla vastaanottotiskillä, joka oli päällystetty pellillä. Sen helma oli polven yläpuolella niin että saattoi näkyä, en tiedä, tähän kohtaan ei.”

(Huone puutalossa, 1971, s. 51)

”…Mihinkäs sää olet menossa?
– Keravalle, töissä siellä, muuttasin, jos sais asunnon sieltä. Täytyykin mennä tonne laiturille jo.
– Vai niin. No terve.
– Terve vaan.
Se meni laiturille päin, minä menin ulos toisesta ovesta. Tuuli paiskoi lunta puuskittain ihmisten niskaan nurkilta ja katoilta, toisin paikoin liukui lumi ihan matalana maata vasten pitkiä matkoja ja nousi yhtäkkiä pystysuoraan ylös jonnekin korkealle. Oikeita suuntia ei näyttänyt olevan. Ihmiset kulkivat vakavina, mutta tällaisella ilmalla oli vaikea kantaa kunnioitettua perusilmettä kovinkaan arvokkaasti. Näytti kuin kaikilla olisi ollut suuri suru, hautajaiset, vihkiäiset, synnytystuska, ero rakkaasta… mikäpä ei voisi olla vakavaa. Musta leveä auto vei pääministerinnäköistä jonnekin, ehkä tärkeään valtakunnankokoukseen. Täällä ei olla kai niinkään kaukana ruotsalaisista kuin luulisi.
Talojen silhuetit näyttivät rauhallisen tukevilta, silmät lepäsivät niissä myötätuuleen, maassa iso alue ehyttä lunta ja sen keskellä muutama puu ja niiden keskellä tumma pronssinainen sylissään lumipeitteinen lapsi, kylmältä näyttävä, pantakaulainen koiranpentu vinkui kun ei päässyt tahtonsa mukaan. Sille opetettiin sivistyksen alkeita, se on totta, voima jyllää, alistaa, se ei vielä ymmärrä että ihminen on koiran Herra. Kellokaupan ikkunassa oli lähes kymmenen erilaista aikaa eikä minulla ollut mistä tarkistaa mikä niistä olisi lähinnä oikea enkä mennyt sisään kysymään, menin apteekkiin ja pyysin päänsärkypulveria. Myyjällä oli somat pienet viikset. Hän kysyi kuinka monta, näytti hyvin urhoolliselta eikä minun tehnyt yhtään mieli nauraa niin kuin pienenä niille kuville joille tehtiin noella tai kynällä viikset.”

(Huone puutalossa, 1971, s. 53 – 54)

Kirjasto Valtakatu 10Riihimäen asema oli paikka, jonne Paronen toistuvasti suuntasi kävelyretkensä. Epäilemättä häntä kiehtoi aseman jatkuva ihmisvirta matkalla jostakin jonnekin. Ehkäpä aseman tilapäinen luonne tuntui hänestä itsestään, tilapäisyyteen tottuneelta, läheiseltä. ”Aina kun olen käynyt rautatieasemalla ja tullut sieltä ulos, on tuntunut kuin olisi lähdössä pois.” (Huone puutalossa, s. 96)

Asemalta Paronen usein jatkoi kohti keskustaa ohittaen Ankkapuiston sekä Valtakadun ja Kauppakadun kulmassa sijainneen pronssisen naista ja lasta esittävän Lapsenlikka-patsaan. Usein hän poikkesi vastakkaisella puolella sijainneen kirjaston lehtisaliin.

Samuli Paronen asui Lopentie 10:ssä vuosina 1968 – 1974. Talon seinässä on kirjailijan muistolaatta.

Riihimäen kuusitoista vuosikymmentä: 1970


OLIKO SISÄLLÖSTÄ APUA?

Kyllä 1 Ei 1 Kyllä 1 Ei 1