Veijo Meri

Kielen ja kerronnan mestari

Veijo Meri / Kuva: yksityiskokoelmaVeijo Meren etelähämäläiset juuret johtavat Riihimäen emäpitäjän Hausjärven Ryttylän kartanon torpasta itsenäistyneeseen Uittamon tilaan. Uittamo oli Veijo Meren isän Väinö Meren kotitalo, jonne hänen isänsä Esaias Meri oli aikoinaan tullut rengiksi ja avioitunut torpan tyttären Alinan kanssa.

Veijo Meri syntyi 31.12.1928 Viipurissa, jonka läheisessä varuskunnassa Valkjärvellä hänen isänsä Väinö Meri tuolloin palveli kersanttina. Koulunkäyntinsä Veijo Meri aloitti Valkjärvellä, mutta vietti kaikki loma-aikansa Uittamossa. Keväällä 1941 Meren perhe siirtyi Riihimäelle Väinö Meren saatua komennuksen Riihimäen varuskuntaan.

Veijo Meri kertoo:

”Asuin Riihimäellä pääsiäisestä 1941 kesään 1946 asti, mutta Ryttylän Uittamossa aina syyskuun lopulle 1956 kesän kasvukaudet ja sadonkorjuun ajat. Myös ennen sotia olin silloin tällöin Uittamossa pikkupoikana. Oli hyvä olla neljän tädin ja mummon hoivissa. Kolmekuukautisena olin ensi kerran Ryttylässä vanhimman tätini hautajaisissa. Isäni sairastui flunssaan ja minäkin yskin. Kunnanlääkärinä ja Riihimäen varuskunnan lääkärinä samalla oli tri Harjola, joka kävi meitä katsomassa. Tohtori oli Renny Harlinin isä.”

(Kirje Riihimäen kaupunginkirjastolle, 2009)

Riihimäki-muistoja

Veijo Meri jatkoi koulunkäyntiään Riihimäen Yhteislyseossa vuosina 1941 – 1946. Riihimäen kouluvuosista Merelle jäi niin mieluisia kuin epämieluisiakin muistoja. Ikävimpiä lienee ollut tulevan kirjailijan saama nelonen äidinkielestä ja ainekirjoituksesta. Sen sijaan Aimo Turusen äidinkielen oppitunteja ja mm. harjoituksia Seitsemän veljeksen kielikuvista Meri muistelee lämmöllä. Ensimmäisiä kosketuksia kirjallisuuteen 15-vuotias koulupoika sai Riihimäen kauppalankirjastosta lainaamastaan Uuno Kailaan Runot -teoksesta. Riihimäki oli tärkeä kasvuympäristö nuorelle Merelle:

”Riihimäellä käytiin ostoksilla ja raveja katsomassa se oli välttämätön osa kotiseutuani. Siellä oli parturit, elokuvateatterit. Suku- ja perhehauta on Hausjärvellä.”

(Kirje Riihimäen kaupunginkirjastolle, 2009)

Meren perhe muutti vuonna 1946 Hämeenlinnaan, jossa Veijo Meri kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1948. Veijo Meri opiskeli historiaa Helsingin yliopistossa ja toimi 1950-luvun lopulla Otavan kustannusvirkailijana. Ensimmäisen teoksensa, novellikokoelman Ettei maa viheriöisi hän julkaisi vuonna 1954. Vuodesta 1960 lähtien hän on toiminut vapaana kirjailijana. Veijo Meri sai akateemikon arvonimen vuonna 1998.

Veijo Merta on pidetty modernin suomalaisen proosan kärkinimenä ja kielen uudistajana. Hänen laajaa tuotantoaan on käännetty yli kahdellekymmenelle kielelle. Vuonna 1957 ilmestynyt, Valtion kirjallisuuspalkinnolla palkittu, sotaromaani Manillaköysi on saanut klassikon aseman suomalaisessa kirjallisuudessa. Hannes Sihvo on luonnehtinut Meren tuotantoa myös Hausjärvi-saagaksi. Meri on itse maininnut kertoneensa sukuunsa liittyneistä tapauksista sadan vuoden ajalta. Sota, armeija ja rautatie esiintyvät usein Meren tuotannossa.

Riihimäen pamaus 22.4.1918

Riihimäen pamaus 22.4.1918”Kun kauppala alkoi näkyä, se nousi ilmaan niin korkealle, että takana oleva harjukin hävisi näkyvistä. Räjähdyksen voima oli niin valtava, että se nosti tavaravaununkin ilmaan, ja täällä saakka ojanpenkereet lomosivat. Pienen mökin katto kohosi paikoiltaan, paiskautui toista rakennusta vasten ja hajosi kappaleiksi. Sen näki mutta ääntä ei kuulunut, sillä räjähtelevien ammusten pauke esti kuulemasta korvien suhinankin. Kaukana pellolla juoksi pieniä mustia ihmisiä satamäärin Peltosaarta kohden. Korkea räjähdyspilvi näytti pysähtyneen ilmaan. Siinä näki kuitenkin pieniä mustia pisteitä, jotka putosivat koko ajan.”

(Vuoden 1918 tapahtumat, 1981, s. 97)

”Kohta tulikin etelästä panssarijuna ja ajoi kuin viimeistä päivää väistääkseen saksalaisten kranaatteja. Se mennä puhisi ajaen savunsa maahan, kiskojen välissä makaavat miehet yskivät kuorossa. Jotkut nousivat seisomaan ja kompastelivat kiskoihin.
Yksi punakaartilaisista juoksi pitkin ratapihaa heidän luokseen ja kyyristyi ratavallin taakse. Kohta sama mies juoksi takaisin asemarakennukseen.
– Hei siellä, huusi vaunun katolla seisova punakaartilainen. Menkää äkkiä pois sieltä. heti heti, juoskaa. Silta räjähtää.
– Mikä silta?
– Siinä kohtaa on silta. Palaa jo. Se on panostettu.
Kuin lammaslauma miehet pinkoivat kiskojen yli hypellen ratapihan poikki pellolle. Kauppalaan päin he eivät uskaltaneet mennä asemarakennuksessa olevien punaisten takia. He juoksivat kuin raivopäiset päästäkseen räjähdyksen ulottumattomiin. Mutta räjähdystä ei kuulunut. Katolla seisova mies juoksi kattoja pitkin vaunujonon toiseen päähän.”

(Vuoden 1918 tapahtumat, 1981, s. 102 – 103)

”Päällikkö otti langan ja huitaisi sen hänen päälleen. Hän sytytti itse. Sitten he painuivat vilkkaasti asemarakennuksen suojaan. Juoksivat takaovesta ulos kadulle ja siitä minkä jaksoivat lähimmän kivijalan taakse.
Räjähdys särki ratapihan keskikohdan. Tärähdys ja paine paiskasi vaunut yhteen, ja seinien läpi singonneet kiskonkappaleet ja naulat räjäyttivät ammusvaunut. Ilmanpaine tappoi vaunun katolla seisovan vartiomiehen ja heitti ruumiin neljän kiskoparin yli pieneen kaivantoon, joka oli täynnä vettä. Hänet löydettiin sieltä vasta kun kaivanto oli kuivunut. Ammukset räjähtelivät ja räjäyttivät muita. Vaunut paloivat ja tuli levisi suureen puiseen kauppahalliin, joka alkoi palaa yhtaikaa joka kohdasta. Näytti siltä kuin koko kauppala voisi palaa.”

(Vuoden 1918 tapahtumat, 1981, s. 103 – 104)

Veijo Meri kuvaa romaanissaan Vuoden 1918 tapahtumat sisällissodan viimeisiä, väkivallan täyttämiä päiviä Riihimäellä huhtikuussa 1918. Riihimäen kauppala oli tuolloin punaisten viimeisiä tukikohtia Etelä-Suomessa. Kasarmille oli koottu vieraspaikkakuntalaisia pakko-otettuja, naissotilaita ja vangittuja valkoisia. Huhtikuun 22. päivän aamuna Riihimäelle ilmestyivät saksalaiset joukot. Kauppalasta tuli taistelutanner. Punaiset yrittivät lähettää aseilla ja räjähdysaineilla lastatun junan itään. Herajoella olevat saksalaiset havaitsivat ratapihalla liikettä ja suuntasivat kanuunansa sinne. Yksi ammus osui Vantaan maantien tasoylikäytävän kohdalla seisoneeseen, räjähdysaineilla lastattuun rautatievaunuun. Räjähdys oli valtaisa, nostatti kymmenien metrien korkuiset tulenlieskat ja lennätti vaunun kappaleita kilometrien päähän, sekä sytytti useita tulipaloja. ”Riihimäen pamaus” säilyi pitkään ihmisten mielissä.

Sota-ajan tarinoita

Etukasarmin tallit / Kuva: Terho Siltanen

”Riihimäen kasarmilla oli epävirallisia muistomerkkejä viime sotien aikaan useitakin. Toivottavasti ne ovat tallella vieläkin. Oli ennen sotaa sinne sijoitetun kenttätykistörykmentin kiviset portinpylväät, joissa oli messinkiset aselajitunnukset ja rykmentin numero, mäellä ison kasarmirakennuksen ja radan välissä miehen korkuinen maakivi, jonka kylkeen oli maalattu valkoisella risti ja teksti, jonka mukaan sen luona oli Talvisodan pommituksessa saanut 6 alokasta surmansa, oli myös korkean kallion sileäksi hakatussa kyljessä iso venäläinen teksti. Etukasarmin keittiön luona. Venäläinen upseeri oli ratsastanut kallion reunalle ja pudonnut alas. Mies ja hevonen saivat surmansa. Kertoivat samalta kalliolta pudonneen tavallisen sotamiehenkin, jolle oli käynyt ihan samalla tavalla. Venäläiset taisivat olla kovasti ihastuneita korkeisiin kallioihin, kun he olivat rakentaneet kasarminsa niin mahdottomaan paikkaan. Etukasarmeilla ollaan kuin Alpeilla. Siellä on kaksi korkeaa mäkeä, tie kiertää ensimmäisen, mutta toisen yli se kiipeää. Paikoitellen se menee pitkin paljasta kalliota, joka on talvella hengenvaarallisen liukas, samoin kesällä kun on satanut ja sade tuonut ja levittänyt hiekkaa kalliolle.”

(Goethen tammi : lyhyttä proosaa, 1978, Sotavangit, s. 95)

”Riihimäen Etukasarmin talleille oli sota-aikana sijoitettu jokin hevosyksikkö, en tiedä mikä, ehkä se oli haavoittuneiden kokoamiskeskus. Päällikkönä oli hieno ratsumestari, tyylikäs kaunis mies. Vaikka ei ollutkaan ammattisotilas, hän oli sotilaallisempi kuin kukaan muu. Tunnetun kapitalistisuvun jäsen. Hän asui kauppalan Seurahuoneella. Aamuisin joku tallimiehistä talutti hänen ratsunsa sinne. Se oli rotuhevonen. Sillä ratsumestari sitten ratsasti kasarmille ne puolitoista kilometriä, sen pitempi ei hänen työmatkansa ollut. Silloin kuin ei ratsastanut, hän ajoi kaksinistuttavilla rattailla. Hevonen oli sama. Hän ohjasi aina itse, ajoi hurjaa vauhtia. Kun olin asevelvollisena ja Tilkassa odottamassa leikkausta, luin lehdestä, että sama ratsumestari oli ampunut Aulangon hotellissa itsensä ja tyttärensä. Hänen avioerojuttunsa oli päätetty ja tyttö määrätty äidille.”

(Goethen tammi : lyhyttä proosaa, 1978, Komeita miehiä, s. 99)

Riihimäen yli satavuotias varuskunta on antanut aiheita monille Veijo Meren proosatarinoille. Riihimäen varuskunta oli myös Meren lapsuusvuosien miljöötä, jonka mäkistä maastoa hän kuvaa Alppien kaltaiseksi. Sekä Sotavangit ja Komeita miehiä ovat sotavuosina tapahtuneita tositarinoita

”Mä päätin kadota paikkakunnalta ensimmäisessä junassa, meni se sitten minne tahansa. Se meni pohjoiseen. Mä tulin Riihimäelle ja menin suoraan viinakaupan nurkalle ja ostatin yhdellä ukolla kaksi pulloa viinaa. Se halus ostaa mulle, sillä ei ollut muuta mahdollisuutta mennä kauppaan, kun oli rahat finis. Nyt se saattoi astua leveästi sisälle myyjien kauhuksi ja ottaa kaksi pulloa pöytäviinaa. Se ansaitsi huikat siitä ilosta. Mentiin Riihimäen Sanomien pihaan ja ryypättiin siellä. Sanomalehtimiehet on sen verran parkkiintuneita ja vapaa-ajattelijoita, ettei ne semmoisesta hikeennyt. Ukko veti aikamoisen vajauksen pulloon. Se oli semmoinen turpeasuinen mies, naama kiilsi rasvasta.”

(Yhden yön tarinat, 1967, s. 15)

”Tupakkalaatikon takakannessa oli naisen nimi ja osoite. ”Onks tää teille tärkeäkin osoite?” kysyin ja näytin tekstiä. Se oli riihimäkeläinen osoite ja nimikin oli riihimäkeläinen, Signe Lehtonen. Ukko katsoi osoitetta ja raapi päätään. ”En mä ole tätä nähnytkään”, se sanoi ja ihmetteli. ”Etteks te ole tätä sitten itse kirjoittanut?” kysyin. ”En mä ole huomannutkaan, että siinä semmoinen on”, ukko sanoi. ”Mä pidän tän sitten”, sanoin. ”Oletteks te joltakin tämän laatikon?” kysyin. Se olis ollut hyvä tietää. ”Yks sotilas anto asemalla ravintolassa tai se jäi siltä pöydälle, kun se lähti menemään.” Niin päin. ”Vessaan vai?” kysyin. ”En tiedä”, ukko sanoi. Sen enempää mä en saanut tietoja, mutta se riitti. Morjestin ja lähdin kävelemään pitkin kauppalaa.
Kävelin kertaalleen sen talon ohi, jonka osoite mulla oli. Se oli semmoinen likaisen näköinen ruskeaksi maalattu talo, niin kuin Riihimäellä on tapana, pieni laudoitettu puutalo, jonka ympärillä oli vähän ruohopihaa ja yks koivu, jos voi sanoa, että se oli talon ympärillä, sanotaan että vieressä.”

(Yhden yön tarinat, 1967, s. 16)

”Mä pääsin likan kanssa Riihimäelle ja otin matkalaukun hyllyltä ja aloin kantaa sitä. Tyttö asui Patastenmäessä yhden omakotitalon vintissä, siellä oli niinkin korkeita taloja, että niissä oli vintti. Se otti pihassa minulta sen matkalaukun ja kätteli ja kiitteli kovasti ja minä kiittelin sitä ja koko sen sukua. ”Kyllä mä tän sisälle asti kannan”, sanoin ja tarkoitin matkalaukkua, mutta tyttö valitteli, ettei hän voinut kutsua minua kämppäänsä, kun sen asuintoveritar oli siellä sairaana. Kysyin, halusiko hän lähteä kanssani ravintolaan kahville, mutta hän sanoi, että oli niin myöhä, että paikat olivat kiinni. Pyysin, että saisin tavata hänet seuraavana päivänä. Hän hymyili arvoituksellisesti, otti matkalaukun kädestäni ja meni ovesta sisälle. Lähdin kävelemään takaisin asemalle.”

(Yhden yön tarinat, 1967, s. 52 – 53)

Veijo Meren tarinoita kerrotaan rauhan ajan sotilassairaalassa. Muuan korpraali kertoo sodanaikaisen lomatarinan, jossa sattumukset seuraavat toistaan hurjalla vyöryllä. Tapaukset kuljettavat korpraalia junilla Riihimäeltä Hämeenlinnan ja Lahden kautta takaisin Riihimäelle. Riihimäellä tarinassa liikutaan sota-ajan kauppalassa viinakaupan, Riihimäen Sanomien ja asemaravintolan kulmilla ja käydään saattoreissulla Patastenmäessä.

Muistoja Riihimäen Yhteislyseosta

Koulussa

En nähnyt opettajien
kasvojen profiilia.
Ne olivat aina kohti
niin kuin puu tai aurinko.
Monet heistä aloittivat
koulussa vuonna kymmenen,
minä vuonna neljäkymmentä.
Vuonna seitsemänkymmentä
kaikki olivat kuolleet,
Väpä, Tantta, Reksi, Heta.
Koulu paloi Talvisodassa.
Jatkosodassa kaatui Alvar.
Pappi lupasi kertoa
jännittävästä naisesta.
Pöh, se oli Pyhä Teresa.
Piirsin kuvan Salmesta.
Koistinen pitkällä kynällä
sotki hänen tukkansa.
Kampasin sen paperille.
Koistinen, olet pakana,
kirjoitin viivoittimeen.
Heitin sen jätkän eteen.
Teresasta tuli terassi.
Koistinen sai lukea viestin
ääneen koko luokalle.
Minä pyysin anteeksi.
Koistinen risti kätensä,
kauniit säärensä Salme.

(Yhdessä ja yksin : kootut runot, 1986, s. 115 – 116)

LyseoKoulussa -runossa Veijo Meri muistelee silloisen Riihimäen Yhteislyseon opettajia ja luokkatovereitaan. Riihimäen Yhteislyseo paloi maaliskuussa 1940 naapuritaloon osuneen pommin seurauksena. Rehtorina (Reksi) oli tuolloin J. H. Rantama, Väpä (Wäinö Warmanen) toimi historian opettajana. Heta (Paula Oksanen) oli äidinkielen opettaja, jolta Meri sai nelosen ainekirjoituksesta ja suomen kieliopista. Biologian opettajana oli Alvar Kopperi, joka kaatui Jatkosodassa.

Riihimäen kuusitoista vuosikymmentä: 1900, 1910, 1930, 1940


OLIKO SISÄLLÖSTÄ APUA?

Kyllä 4 Ei 0 Kyllä 4 Ei 0