Reko Lundán

Varuskunnan teiltä yhteiskunnan valtateille

Reko LundánReko Lundán (2.4.1969 – 27.10.2006) syntyi Janakkalan Tervakoskella ja vietti lapsuutensa ja osan nuoruuttaan Riihimäellä. Lundán sijoitti esikoisromaaninsa Ilman suuria suruja (2002) tapahtumat pääosin entiseen kotikaupunkiinsa. Teos sai Helsingin Sanomien parhaan esikoisromaanin kirjallisuuspalkinnon ja oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 2002.

Reko Lundán kävi Haapahuhdan koulua ja pääsi ylioppilaaksi Pohjolanrinteen koulusta vuonna 1988. Hän valmistui teatteritaiteen maisteriksi teatterikorkeakoulusta vuonna 1994. Teatterikorkeakouluun hän hakeutui, koska se oli ainoa laitos, joka antoi korkeakoulutasoista kirjailijaopetusta. Hän ei ollut nuorena teatteri-ihmisiä, vaan harrasti ensin judoa ja myöhemmin suunnistusta.

Ilman suuria suruja -kirjassa vilahtelevat monet riihimäkeläisille tutut paikat: esimerkiksi Shell Karavaani, ravintola Pohjankaari, Hatlamminsuo, Uramo, Peltosaari ja Puputin kulma. Siitä huolimatta kirjailija vakuuttaa Riihimäki-lehden haastattelussa vuonna 2002, etteivät riihimäkeläiset löydä henkilöistä suurennuslasillakaan itseään tai tuttujaan. Kirja syntyi Lundánilta viidessä kuukaudessa, mutta vaati sitä ennen vuosien kypsyttelyn.

”Suljettu miljöö on vaikuttanut minuun aika paljon. Myöhemmän tuotannon henkilöt ovat löytyneet helposti armeijan tuvasta tai koululuokasta.” (Optio 8.12.2005).
”Riihimäen varuskunta, suljettu yhteisö, ankea kasvuympäristö.”
”Etelä-Häme edustaa tavisten Suomea. Riihimäki on yhtä kaunis ja samannäköinen kesällä ja talvella” (Aamuposti 30.7.2007). Tällaisia luonnehdintoja entisestä kotiseudustaan löytyy kirjailija ja teatteriohjaaja Reko Lundánin tuotannosta.

Reko Lundán kirjoitti kuusi näytelmää, kolme romaania, viimeisen yhdessä vaimonsa Tinan kanssa sekä kuunnelmia. Lundán vertasi kirjoittamista huippu-urheiluun – harjoittelua tarvitaan. Reko Lundán oli paitsi kirjailija myös dramaturgi ja teatteriohjaaja. Hänellä oli taito yhdistää arjen traagisia ja koomisia asioita niin, että ne paljastavat ihmisyydestä jotain hyvin olennaista. Hän on myös saanut tunnustusta yhteiskunnallisena keskustelijana ja ajatusten herättelijänä. Reko Lundánia on myös luonnehdittu aikamme Minna Canthiksi. Yhteiskunnallinen vastuu kuuluu Lundánin mielestä myös taiteelle ja teatterille (HS 8.10.2006).

Teillä ei ollut nimiä

Takakasarmin asuntoaluetta / Kuva: Terho Siltanen

”Takakasarmi oli nimensä mukaisesti kauempana kaupungista. Se rajautui kolmelta suunnalta metsään, vain länsisivulta johti kaksi tietä junaradalle ja tasoristeysten yli siviiliin. Tosin pohjoisessakin Lahteen johtava väylä oli vain kilometrin päässä, mutta sitä eivät Aki ja Liisa tiheän metsän takana koskaan tajunneet.”

”Varuskunnassa teillä ei ollut nimiä vaan osoitteet olivat yksinkertaisesti: varuskunta, rakennus se ja asunto se. Kasarmin taloista suurin osa oli venäläisten 1910-luvulla saksalaisten pelossa rakentamia. Ne olivat oranssinpunaisia, suuria ja koristeellisia tiilitaloja, samanlaisia oli useassa Suomen varuskunnassa. Takakasarmin asuintalot oli numeroitu neljästäkahdesta neljäänkahdeksaan. Ne olivat yleensä kolmikerroksisia. Pääesikunta, sotilaskoti ja viestimuseo olivat kaksikerroksisia. Samanlaisen talon osasivat venäläiset rakentaa toki yhteenkin kerrokseen; siitä oli todistuksena upseerikerho ja asuintalojen poikkeus, neljäkutonen. Neljäkolmonen lämpesi vielä puilla, muissa oli kaukolämpö ja patterit.”

”Joka kerroksessa oli neljä asuntoa, joiden etuovet aukenivat laajalle porrastasanteelle. Portaat olivat leveät ja sileää kiveä, kaiteet tummaksi petsattua puuta. Takorautakuviot kaiteiden alla olivat monimutkaisia ja koristeellisia. Alas pääsi nopeimmin kaiteita pitkin liukumalla kuin juoksemalla, piti vain varoa keikahtamasta rapun keskellä ammottavaan välikköön.”

(Ilman suuria suruja, 2002, s. 21 – 22)

Varuskunta – Hämeenkatu – Varuskunta

Hämeenkadun ja Kauppakadun risteys 1971”Ennen kauppaa Aki poikkesi metsään. Hyvältä kytikseltä hän näki samaan aikaan kaupan, ruokalan ja päävartion nurkan. Hallinnassa olivat myös sekä alhaalta toimiupseerikerholta että radiokomppanian ohi tasoristeykseltä tulevat tiet.” (Ilman suuria suruja, 2002, s. 43)

”Ripa ajoi mäen ylös liikenneympyrään ja Hämeenkatua alas. Joka paikassa kulki lapsia ja heidän vanhempiaan juhlapuvuissa. Puputin kulmassa Ripa odotti, että äiti pääsi kolmen lapsensa kanssa suojatien yli. Nuorin osasi juuri ja juuri kävellä, silti kiiltonahkakengät jalassa ja kravatti kaulassa. Äidillä oli kesämekko. Paljaat pohkeet olivat pyöreät kuin korvapuustitaikinarulla.”

(Ilman suuria suruja, 2002, s. 55)

-”Mullon vähän. Meinaan krapula, Hanna sanoi kuin Ripa käänsi auton tasoristeyksen yli varuskunnan puolelle. – Eiks se koulu oo muuten tällä puolen rataa?
– Sama se on kumpaa kautta mennään. Sitä paitsi sä voit heittää kassis sisään, Ripa vastasi.
– Ei mulla niin paljo mittään o.
– Toi on varuskuntakirkko.
– Niinpä näyttää, Hanna vastasi innottomasti.
Ripa kiihdytti isänsä fordin ohi aliupseerikoulun mäen ja siitä pitkälle metsäiselle suoralle kohti viestirykmentin takakasarmia: radiokomppanian, ruokalan ja kaupan ohi pääesikunnan mäkeen ja upseerikerhon vieritse asuintaloille.”

(Ilman suuria suruja, 2002, s. 58)

Rinteen perheen isä, Ripa, ajelee Riihimäen keskustan ja varuskunnan väliä, käy ravintola Pohjankaaressa, laulaa mieskuorossa ja ”unohtuu” välillä omille teilleen. Eroperheen äiti, alkoholiongelmista kärsivä Hanna, on tullut käymään entisessä kodissaan varuskunnassa. Ilman suuria suruja-romaani on myös kuvaus yhteiskunnan muutoksesta 1980-luvun lopun nousukauden ajautumisesta kohti 1990-luvun lamakautta.

Ilman suuria suruja on lisäksi kahden sisaruksen selviytymistarina Rinteen perheen avioero- alkoholi- ja mielenterveysongelmien vyyhdistä. Miljöönä on Riihimäen varuskunta kasarmeineen ja asuintaloineen. Venäläisten rakentama varuskunta on vaikuttanut Riihimäen elämään yli sadan vuoden ajan. Varuskunta suljettuna alueena on ollut omaleimainen kasvuympäristö, joka on muovannut monella tapaa siellä asuvia ihmisiä. Reko Lundán kuvaa tarkasti 1970- ja 1980-luvun lapsuutta ja nuoruutta tässä poikkeavassa ympäristössä. Varuskunnan nimettömät tiet, jotka ovat kadun nimien sijaan merkitty pelkillä numeroilla, antoivat nimen menestysnäytelmälle Teillä ei ollut nimiä (1998). Tämä ja Aina joku eksyy -näytelmä (1998) olivat perustana Ilman suuria suruja -romaanille.

Ryttylän kovin jätkä Puputin kulmassa

”Vappupäivänä Aki ja Liisa olivat tavanneet Irman ensimmäisen kerran. Puoli kymmeneltä Jutta tuli hakemaan heidät kaikki varuskunnasta ja ajoi kaupungintalolle, jonka portailta mieskuoro kajautti Anttila ampaisi ja kaksi muuta laulua. Ripa lauloi baritonia. He ajoivat lyhyen matkan Jutan kotiin siksi aikaa, kun mieskuoro oli sillilounaalla.”

(Ilman suuria suruja, 2002, s. 162)

”Viideltä Jutta oli pyytänyt heitä vielä kerran miettimään, missä Ripa voisi olla. Hän oli soittanut Pohjankaareen, mutta mieskuoro oli jo lähtenyt. Upseerikerhollekaan Ripa ei ollut saapunut. Jutta pohti, pitäisikö soittaa aluesairaalan päivystyspolille. Liisa kertoi hänelle, että vappu oli mieskuorolaisille samanlainen päivä kuin itsenäisyyspäivä ja puolustusvoimien lippujuhla upseereille. Jutta nyökkäsi vakavana, mutta kysyi silti hetken kuluttua millainen. Liisa sanoi että iso juhla.”

(Ilman suuria suruja, 2002, s. 163)

”Suvi oli alkanut seurustella itseään kolme vuotta vanhemman Henkan kanssa. Henkkaa pidettiin Ryttylän kovimpana jätkänä. Se ei ollut vähäinen ansio, Ryttylässä sijaitsi koulukoti. Häntä pelkäsivät kaikki Riihimäelläkin. Perjantai-iltaisin Henkan ympärille syntyi tilaa, kun hän laskeutui kävelemään Hämeenkadun rinkiä Puputin kulman ja Pohjankaaren välillä.”

(Ilman suuria suruja, 2002, s. 219)

”Aki lopetti ja laittoi Sielun veljien uuden levyn soimaan, se kuulosti räminältä niin kuin moni levy alussa. Tuska vielä kokonaisesta talvesta Riihimäellä löi jäsenet veltoiksi. Aki ajatteli, että koko kaupunki oli kääritty tapahtumattomuuden sisään kuin alehallin krääsä rapisevaan muoviin. Hän kadehti Ruuttia, joka oli sanonut kaipaavansa kovasti ystäviensä tapaamista.”

(Ilman suuria suruja, 2002, s. 272)

”Aki katseli Marjan keimailevaa hoikkaa vartta Cocksin käsipalloilijan kainalossa eikä tuntenut mitään kaipuuta sitä poikaa kohtaan, joka hän oli ollut edellistalvena. Hänellä oli nyt Ruut ja sitä suhdetta hän ei pilaisi lapsenomaisella takertumisenhalullaan. Ruutin kanssa hän osaisi elää murehtimatta, olisi yhteisistä hetkistä onnellinen, mutta pystyisi myös elämään erossa.”

”Yhden aikaan Aki haki pyöränsä Sokoksen edestä ja ajoi hiljakseen kotiin. Hän oli kulkenut viimeisen tunnin Hämeenkadun parinsadan metrin pätkää yhdessä Haahdin ja Jaskan kanssa. He nauroivat jos joku oli oikein kännissä ja oikaisivat kadun poikki rinkiin, kun jossain oli syntymässä tappelu, kehottivat tappelijoita lyömään kovempaa ja kasvoihin. Aki oli nauranut mukana, mutta vain itsensä pinnasta.
Kotona Juttakin oli nukkumassa.”

(Ilman suuria suruja, 2002, s. 302 – 303)

Hämeenkatu Sokos / Kuva: Arvokuva

Riihimäen nuorison viikonlopun viettoon on perinteisesti kuulunut Hämeenkadun ”sahaaminen” edes takaisin. Kohtaamis- ja seisoskelupaikkoina olivat Sokos ja Puputin kulma. Reko Lundán on itse luonnehtinut romaaniaan kuvaukseksi 17-vuotiaan nuoren maailmasta 1980-luvun Riihimäellä. Romaanissa teemana on se miten surut muovaavat ihmistä ja kuinka menneisyyden traagiset tapahtumat ovat voitettavissa.

Riihimäen kuusitoista vuosikymmentä: 1970, 1980


OLIKO SISÄLLÖSTÄ APUA?

Kyllä 0 Ei 0 Kyllä 0 Ei 0