Mauno Arjavirta

Lapsuus lasi- ja pommitehtaan varjossa

Mauno ArjavirtaMauno Arjavirta (vuoteen 1936 Arffman) syntyi 23.6.1918 Sotkamossa isänsä Hemminki Arffmannin kotiseudulla, jonne hänen vanhempansa olivat Helsingistä paenneet vuoden 1918 levottomia oloja. 1920-luvulla perhe muutti Riihimäelle, jonka naapuripitäjän Lopen Kormun kylästä äiti Hilma oli kotoisin. Hemminki Arjavirta perusti rakentamansa talon yhteyteen räätälinliikkeen nykyisen Arjavirrankadun varteen. Hilma Arjavirta teki merkittävän uran Riihimäen kunnallispolitiikassa työväenpuolueen edustajana ja ensimmäisenä naisena 1920-luvulta aina 1960-luvulle. Mauno Arjavirta sai erityisesti äidiltään innostuksen kirjallisuuden maailmaan.

Opiskeltuaan Työväen akatemiassa vuosina 1946 – 47 Mauno Arjavirta oli toimittajana mm. Turun Päivälehdessä ja Hämeen Kansassa. Vuonna 1958 hän siirtyi Suomen Siviili- ja Asevelvollisuusinvaliidien Liiton palvelukseen, josta hän siirtyi Invalidityö –lehden päätoimittajaksi eläkeikäänsä saakka. Mauno Arjavirta kuoli 31.1.2012

Mauno Arjavirta julkaisi ensimmäisen romaaninsa Silta yli kuilun vuonna 1955 Jussi Sotkamon nimellä. Tuulinen paikka ilmestyi vuonna 1960 ja vuonna 1964 nuorten kirja Ei välitöntä hengenvaaraa.

Arvon kotiinpaluu sodasta

”Pikkuisen jälkeen kuudentoista Arvo nouti reppunsa ja kiväärinsä aseman tavarasäilöstä sekä kapusi junaan. Siellä hän torkkui yön seudun penkin päässä toisen pakarapuolikkaan varassa Savikylään saakka, jossa työntyi unisesta, tupakansavuisesta ja sotilaalle haisevasta vaunusta aamunkajoiselle asemalle, viskasi repun selkäänsä ja kiväärin hihnasta olalle sekä aloitti verenkierron elvyttämiseksi kiivaan marssin halki hiljaisen kauppalan niille tienoille, jossa katu muuttuu lasitehtaalle johtavaksi tieksi. Siellä hän poikkesi sireenipensaan välistä taitekattoisen ja punaisella värillä siveltyyn taloon, jossa oli varttunut lapsesta mieheksi. Hän kolisteli lukitun oven takana, kunnes sai vanhempansa hereille ja hörppi tovin kuluttua korviketta tutussa keittiössä, tutun pöydän ääressä. Räätäli Rantalaisen poika oli tullut sodasta.”

(Tuulinen paikka, 1960, s. 16)

Pässi-veturilla Kesijärvelle

Asetehdas (Sako) / Kuva: Ilmola

”Arvon lapsuudenkoti sijaitsi kuraisen kauppalan laidalla, juuri siinä jamauksessa, missä asutuskeskus ja maaseutu ovat sisäkkäin. Räätäli Rantalaisen pihalle näkyivät vainioiden ja metsien takaa oman yhdyskuntansa muodostavan lasitehtaan mustia savuja tupruttavat piiput, ja melkein naapurina taas oli pommitehtaan kansanomaisen nimen saanut valtion patruunalataamo. Sen editse puuskutti maantienvartta noudattavaa kapeaa rataansa Savikylän – Suvijärven rautatien pikkuinen veturi, pässi, joka veti perässään tiilillä, salaojaputkilla ja tukeilla lastattuja tavaravaunuja ja matkustajavaunuja. Sunnuntaina tavaravaunuihin pantiin penkit ja kuivan kauppalan väki matkusti satamääräisenä joukkona savua ja höyryä suitsevalla, riemunkirjavalla käärmeellä vilvoittavien vetten ääreen Suvijärvelle, nuoret illan hämärissä uusia savikyläläisiä yrittelemään ja vanhemmat auringon kirkkaudessa jo syntyneille voileipiä sivelemään.

Rantalaisen talon vieritse kulki tie lasitehtaalle, ja sen toisella puolella olevan mäen takana oli kaljaa, limonaatia, korvapuusteja, pusuja ja paakelsseja valmistava Elantola, jonka kaatokasa etikettilappuineen ja pullonsuu-rautalankoineen oli pienille pojille ehtymätön aarreaitta. Kerran sieltä löytyi laatikollinen lakritsipillien päähän tarkoitettuja ilmapalloja, jotka olivat erehdyksessä joutuneet roskien joukkoon, mutta panivat siitä pitäen löytöretkillään kasaa lähestyvän pojan aina toivomaan: jos nytkin… Kerran Elantola paloi ja leikkirahoina käytetyt etiketit kärsivät pahan inflaation ihan samasta syystä kuin oikea raha; niitä tuli liikaa. Kerran paloi pommitehdas, ja jälkeenpäin, kun oltiin aurinkoisen mäen kupeessa käryyttämässä polttolaseilla kaarnaa ja kengännauhoja, kerrottiin hurjia juttuja, miten tuli oli vähällä päästä ruutikellariin ja silloin olisi roiskis vain ollut koko kulmakunta ilmassa.”

(Tuulinen paikka, 1960, s. 49)

Elämää lasi- ja pommitehtaan ympärillä

”Lasitehtaan tietä ajoivat kesin talvin Kallelan rengit milloin lotajavilla sontarattailla, milloin makasivat rentoina heinä- tai elokuorman päällä punajuovainen pusero päänalaisena, milloin talsivat rekeen mätetyn savikuorman jäljessä sinisenä vilusta. Samaa tietä kulkivat lasitehtaalaiset, useilla puiset hyttikengät jaloissa ja kassissa tai paidan povessa kaljapullo, ranskanleipä ja pätkä hampparimakkaraa. Siitä kulkivat arvossa hieman paremmat pommitehtaalaiset, sillä kaikkien heidän piti olla luotettua valkoista väkeä ja miesten tuli kuulua suojeluskuntaan. Mutta joukkoon oli päässyt muutamia julkipunaisiakin ja koko joukko salassa väriä tunnustavia. Tien molemmille puolin ennen Kallelan vainioita oli aikaisemmin ollut metsää, jonne lasitehtaan akat poikkesivat tyhjennyksille palatessaan tilipäivän tienoona kauppalasta sekä nuoret miehet illan suussa tansseihin mennessään kulauttamaan kurkkuunsa tuiman ryypyn virolaista. Mutta tien toiselle laidalle mitattiin vuokratontteja, joista yhdelle räätäli Rantalainen rakennutti taitekattoisen talonsa. Tuolle tosinaan sinisenä savena kuohuvalle, toisinaan halkeilevaksi kamaraksi kuivuvalle, mutta aina pohjaveden kiusaamalle maaperälle olivat pystyttäneet asumuksensa myös Yrjö Lahtinen ja Vanha-Lahtiska, linjamies Saarinen ja se toinen Saarinen, jolla oli hevonen, kivimies Eemeli Kallioinen, kirvesmies Vihtori Virtanen ja harjamestari Pesonen. Jokainen rakensi oman makunsa ja tarpeittensa vaatimalla tavalla paperossilaatikon kanteen sutaistujen piirustusten mukaan ja lisäksi myöhemmin kylkiäisiä, sikolättejä, kanakoppeja ja nuusniekkoja, joten rakennukset ja koko seutu saivat huolettomasti muotojaan muuttavan sävyn. Nykyaikaisille kaupunkien suunnittelijoille, jotka haluavat etenkin niiden laitamailta kieltää kaikki henkilökohtaiset mieltymykset ja määräävät talot samanlaisiksi aina pihapuita ja ikkunakukkia myöten, tällainen itsestään syntynyt asutusalue on tietysti kauhistus, mutta siihen aikaan ei ihmisten kiusoina ollut arkkitehtejä, rakennusinsinöörejä, maanmittareita ja muita puikkojen maahan pistelijöitä, joten jokainen teki niin kuin parhaaksi näki ja rahoiltaan sai aikaan.”

(Tuulinen paikka, 1960, s. 50)

”Ihmiset elivät omaa, vapaata ja persoonallista elämäänsä, ja siinä seikassa saattoi olla muutakin perää kuin Arvon kullanhohtoiset muistot. Nämä huviloiden asukkaat olivat peräisin maaseudun torpista ja mäkituvista, muonamiesten asunnoista, piikojen ja renkien yhteisistä pesistä. Heillä ei luonnostaan ollut kovin paljon perinteitä tai nokkaa pystyyn nostattavaa, ja kun yhteiskuntaa oli heidän elinaikanaan hämmennetty melko perusteellisesti sekä viskelty maaseudun irtaimet ihmiset nousevan teollisuuden luomiin kyläpäihin sahalaisiksi, lasitehtaalaisiksi tai taloja rakentelemaan, kiviä hakkaamaan sekä vaatteita neulomaan, katkeilivat säikeet entiseen pahanlaisesti.”

(Tuulinen paikka, 1960, s. 52)

Riihimäen Lasi Oy:n asuinrakennuksia / Kuva: Erkki Vaalle, RKM

Tuulinen paikka on kuvaus Lasitehtaan ja Sakon asetehtaan liepeillä kasvaneen ja sodan satuttaman miehen oman elämän etsinnästä. Romaanin tapahtumapaikkana on pääasiassa Helsinki, mutta päähenkilön lapsuus- ja nuoruusvuosien ympäristö Lasitehtaan ja Sakon liepeiltä välittyy elävänä Riihimäen kauppalan alkuvuosilta.

Riihimäen kuusitoista vuosikymmentä: 1920, 1940


OLIKO SISÄLLÖSTÄ APUA?

Kyllä 1 Ei 0 Kyllä 1 Ei 0